Eilen illalla oli aika huonot fiilikset, samoin tänään aamulla. Ja päivällä? Olin lähellä itkuun purskahtamista ja suurinta vitutusta.  Hostfamilyn ylihuolehtivaisuus ja paapominen ja toisaalta se että mun täytyy koko ajan olla niiden käytettävissä ärsytti. Ja tietysti tilannetta ei helpottanut stressi  yli 40  kehitysvammaisen lapsen valvomisesta , yksin, ilman kokemusta.  Ohjeet mitä olen saanut: keksi jotain tee jotain pidä aerobictunti tee fysioterapiaa. Anteeksi nyt vain. En ole fysioterapeutti. Aikaisempi kokemus lapsista?  Lastenvahtina oloa serkuille ja pari hassua työpäivää esikoulussa. Manashantin henkilökunta tietää että minulla ei ole kokemusta mutta otti minut silti tänne. Sanoi että saan tarkkailla ja opetella. Minun ei ikinä tarvitse olla yksin lapsista vastuussa ja saan aina apuvoimia. Ha haaaa haaaa.

Ensimmäinen aamu. Kävelen luokkaan, tervehdin oppilaat ja istun alas. Jään odottamaan että opettaja tulee, Ei kuulu, ei näy. Käyn kysymässä koulun rehtorilta moneltako opettaja tulee. Doctor Rekha katsoo mua kummaksuen ja sanoo ettei mitään opettajaa tule. –You are the teacher.  Sama tyyli on jatkunut ensimmäisen päivän jälkeen.

Päivisin minulla on yhteensä kuusi tuntia opetusta. Tuntien suunnitteluun menee ainakin pari tuntia. Iltaisin olen ollut ihan rättipoikkipuhki-väsynyt,kuollut. Tuntien pitäminen on ollut  monestakin syystä rankkaa.

1.       Lapsia on aivan liikaa. En mitenkään pysty kerralla huomioimaan kaikkia 30 pikkuista. Joukossa on eri lailla kehitysvammaisia. Minulle ei ole kerrottu mitään lasten taustoista, annettu mitään neuvoja miten vaikeiden tapausten kanssa tulisi toimia yms. Minulla on tunne että enemmän huononnan lasten tilannetta kun teen mitään hyödyllistä. Tilanne on epäreilu sekä lapsille että minulle. On lasten aliarvioimista sanoa tee vaan jotain ne kyllä tykkää. Lapset nimittäin eivät ole tyhmiä ja vaistoavat minun epävarmat fiilikset helposti.

 

2.       Jos lapsia aliarvioidaan niin minun kykyjä ilmeisesti yliarvioidaan. Vaikka olen moneen otteeseen sanonut että haluan tarkempia ohjeita, edes jotain ohjeita, ei ohjeita kuulu. Tai sitten ohjeet ovat jo edellä mainitsemiani. Pidä aerobictunti. En ole ikinä ollut aerobictunnilla. Tee fysioterapiaa fyysisesti vaikeavammaisten kanssa yms.????

 


3.       Ilman mitään ohjeita on vaikea lähteä liikkeelle. Mutta asioita vaikeuttaa myös se että ei ole mitään tarvikkeita. Yksi pensseli, yhdet sakset ja laatikollinen värikyniä 50 lapselle. Ensimmäisen päivän pelastus oli suomesta rinkassa raahaamani liima, teippi ja matkapäiväkirjan valkoiset sivut.  Huoneeni uumenista löysin pahvilaatikon. Siitä saatiin askartelutarvikkeet omakuville.

Tarvikkeiden puuttuminen olisi ihan ymmärrettävää jos tämä olisi jotenkin vähävarainen paikka. Mutta tämä on intialaiseksi kehitysvammaisten kouluksi luksusluksus tasoa. Oppilaista  suurimman osan vanhemmat maksaa tuntuvia lukukausimaksuja ja paikan puitteet on hienot. Rehtori on opiskellut jenkeissä, kirjoittaa kolumneja eri lehtiin ja joka päivä lehtimiehiä, poliitikkoja yms. lappaa miss Rekhan huoneessa. On vissiin jonkin sortin julkkis ainakin Karnatakan osavaltiossa. Tarvikkeiden puuttuminen on sinällään myös outoa, koska koulun lapsia ”eheyttävä, voimistava”-opetusmenetelmä on askartelu ja käsityöt.  Ja silti ei tarvikkeita askarteluun ja käsitöihin löydy…

 

Tänään iltapäivällä olin totaalisen kyllästynyt täydelliseen epätietoisuuteen siitä, mitä minun pitäisi tehdä ja toisaalta hämilläni ristiriitaisista kommenteista mitä eri tahoilta sain. Näytin sen aika selkeästi. En tietenkään lapsille mutta Rekhalle  ja teacherille kyllä. en tiedä miten kypsästi asian ilmaisin… Lähinnä kiukuttelin. Iltapäivän viimeisen tunnin lopuksi pelasin vanhempien lasten kanssa unoa ja se pelasti päivän. Se oli aivan uskomatonta sähellystä. Sain lähes hysteerisen naurukohtauksen ja jälleen kerran minun opettajan auktoriteetti väheni roimasti. Aikaisemmin se on (kuulemma) vähentynyt seuraavista asioista: omien jälkien siivoaminen ja  askarteluroskien korjaaminen (siivoojan pitäisi tehdä ne…) ja paljain jaloin käveleminen luokassa jossa kaikki muutkin on paljain jaloin(opettajan pitäisi käyttää kenkiä ollakseen jotenkin hienompi tai jotain).

 

Mutta siis. Uunopelin jälkeen olin taas hyvällä tuulella ja pystyin keskustelemaan aikuismaisesti. Tällä kertaa minua myös kuunneltiin, kiitos kiukuttelun. Sovittiin että joka ilta ainakin viikon eteenpäin Rekha auttaa minua suunnittelemaan seuraavan päivän ohjelmaa. Kertoo minkälaiset harjoitukset on kullekin lapselle hyväksi ja joka päivä kertoo yhden lapsen taustoista ja erityistarpeista sen mitä minun tulee tietää että voin kunnolla työskennellä lapsen kanssa. Rekha antoi vinkkejä  miten voin jakaa lapsia eri ryhmiin, ettei tarvitse kaikista huolehtia kerralla. Nyt on kello kahdeksan eikä neuvoista ole vielä tietoa. Saa nähdä. Toivon todella että tilanteeseen tulee muutos ja saisin edes jotain apuja ja vinkkejä.