"Muumipeikko ei pelännyt enään.Mutta hän oli niin jännittynyt, ettei kyennyt juomaan edes aamukahviaan."

                                                                                                                 (Tove Jansson, Muumipeikko ja pyrstötähti)

 

Tänään on ollut  suomi-hyvästi-hyvästi-päivä. Nautin varastoon annoksen ystävää ja hyvästelin pari muuta. Kävin viimeisen kerran pitkään aikaan saunassa. Join isän kanssa olutta. Ajoin autolla ja kuuntelin suomipoppia. Juice, Leevi and the leevings, J. Karjalainen. Satoi ja Putro puhui pihasta ilman sadettajaa. Muissa autoissa ihmiset naputtelivat yhtä hermostuneesti kojelautaa. Kun pääsisi pois tästä ruuhkasta, pääsisi kotiin. Vaihtuisi jo valot. Ulkonakin on jo niin kylmä.

Minä pääsen kyllä vähän pitemmäksi aikaa kylmästä ja harmaasta pois kuin ne ruuhka-autojen kuskit ,vaikka liikenneruuhkia tuskin Intiassa pääsee pakoon. Voi olla että siellä suomalaisia ruuhkia tulee jopa ikävä. Ihmisiäkin  tietysti, niitä rakkaimpia. Niitä tulee tosi ikävä. Ja ehkä vähän sitä leevi-leavingmaista tunnelmaa joka tänäänkin huokui ihmisistä, se on kaikessa melankolisuudessaaan niin tuttua.

 Mutta, ah oih lämpöä! Värejä. Tuoksuja( hajuja). Uutta ja ajateltavaa. Niitä odotan Intialta. Enkä minä laske, mutta: enään 32 tuntia koneen nousuun. Mumbai!

Seikkailu kutittelee vatsassa ja viime viikolla hetkeksi iskenyt lamaannus-apua-apua-lähden pois Suomesta yksin tuntemattomaan -pelko on vaihtunut jännitykseksi ja odotukseksi. Mitähän tästä tulee..?Miten kauan matkakassa kestää? Milloin tulen takaisin, tutustunko uusiin ihmisiin, kestänkö vapaaehtoistyötä...Ainut mitä tiedän on, että 1.10 klo.23.50 lentokoneeni pitäisi laskeutua Mumbain lentokentälle.

Ehkä minun ei muuta tarvitsekaan tietää.