Matkapaivakirjan kirjoittaminen on vahan tokkinyt, kun nettiin on ollut mahdotonta paasta. Ei ole ollut aikaa.Nyt istun kuitenkin pienessa nettikahvilassa Kundapuarassa, Karnatakan osavaltiossa Intiassa. Viereisissa kopeissa istuvat miehet puhuvat Kannadaa, tuuletin hurisee ja autojen torvien aani kuuluu tanne sivukujalle asti. Hirvean hyva fiilis.

Paljon on ehtinyt jo tapahtua, vaikka matkaa on kestanyt vasta alle viikon. Olen monta kertaa mielessani kirjoittanut tekstin milloin mistakin asiasta, mutta en nyt jaksaisi alkaa niista sen enempaa kertomaan. Mielessa on nyt vain taman paivan ihmeellisyydet ja uudeat asiat. Selitan nyt kuitenkin  lyhyesti reissun paakohdat tanne nettikahvilaan asti.

Kun astuimme lentokentalta Mumbaihin, iski tropiikki voimalla paalle. Jonin silmalasit huurustuivat sekunnin murto-osassa ja pieni hiki nousi meille kaikille heti pintaan. Taksimatkalla kentalta juna-asemalle oli ihan mahtava olo. Intia, Mumbai, olen oikeasti taalla enka vain selita El Gringon tiskilla silmat huurussa etta viela mina joskus lahden...Tasta se nyt oikeasti alkaa, taalla mina olen, minun seikkailuni!

Mumbaista otimme bussin Gooalle. Lippujen ostamisessa oli hirveasti kaikkea ikavyyksia ja ongelmia, mutta en jaksa edes selittaa niista koska ne eivat enaan vaivaa mielta. Taalla mikaan pikkuasia ei jaksa murehduttaa enmpaa kuin kaksi sekunttia. Bussimatka meni hyvin, lukuunottamatta monsuumin aiheuttamaa tulvaa, joka katkaisi tien. Jouduimme odottamaan kymmenien muiden bussien ja rekkojen kanssa viitisen tuntia etta vesi saatiin tielta pois. Ja aijuu, sitten oli yksi pieni bussin hajoaminen, jonka takia odotettaan pari tuntia lisaa mutta mita pienista. Matka oli mielton kokemus. Tutustuttiin bussissa moniin ihmisiin. Lahinna naisten ja lasten aknssa pystyi vapaasti juttelemaan. Reissulle mukaan otetut saippuakuplat on ollut kovassa suosiossa.

Koska korjaajan tulo kesti niin kauan, joukko intialaisia miehia lahti nayttamaan meille bussipysakin jossa voidaan odotella bussin korjaamista. Kaveltiin Vuoristoteita alas. Mitka maisemat! Ihan kuin elokuvissa, kirjoissa ,matkaesitteissa, ja nyt ne olivat minun silmieni edessa! pystyin koskettamaan palmuja, vilkuttamaan pienista talosita kurkkiville lapsille, kuunnella heinasirkkojen aanta. Vastaan kaveli lehmia jota paimensi vanha mies, riisipeltoja, vuoria...Bussipysakki oli matalakivitalo. Tai enemmankin kioski. Tiskilla paloi oljykynttila ja vanha kumara mies tarjoili meille chaita pienista teraskipoista. Ilta alkoi hamartaa. Intialaiset turistioppaamme ruokkivat laihaa kulkukissaa kekseilla ja selittivat meille asioita Intiasta. Lopulta bussi tuli ja vei meidat gooalle. Gooalla odotti kolmas matkakaveri, cecilia.

Gooalta matkustettiin junalla Kundapuraan. Intialaiseen tapaan juna tuli perille nelja tuntia myohassa, mutta eipa sekaan ahiatnnut. Saatiin taas uuisa tuttavia ja niita maisemia katsoi mielellaan pari tuntia kauemmin. Rautatie kulki rannikkoa pitkin ja meri nakyi suurimman osan ajan matkasta. Kauniiden maisemien lsiaksi nahtiin myos sateiden ja maanvyoryjen takia tuhotunut kyla.ihmise vain seisoi paikallaan siella. tuijotti tuhouttuneita kotejaan. Lehdesta luin etta Karnatakan osava;ltiossa oli jo yli 200 ihmista kuollu tulvissa ja tuhansia on jaannyt kodittomiksi.

Kundapura on ihana pieni kaupunki. Kaksi paakatua, pienia kujia ja kuniita taloja. Lehmia kulkee liikenteen seassa ja kaupat ovat pienia leikkipuoteja. Ihmiset ovat kauniita, huolella veistettyja ja kaikilla naisilla on sarit ja suurimmalla osalla miehistakin on punaiset taplat maalttu otsaan. Tama on postikortti intiaa, idyllista ja varikasta. Talla ei ole kerjalaisia niinkuin Mumbaissa ja ihmiset antavat lankkareiden olla omassa rauhassaan. Kukaan ei tuputa mitaan, pikkulapset kylla tuijottava uteliaasti.

Mina ja 9 muuta vapaaehtoista tyttoa asutaan vanhassa, valkosessa, rapatussa talossa raatalilikkeita avastapaata. Meidan liskasi talossa asuu paljon karpasia ja otokoita. Hyttysverkkoa on pkko kaytaa. Kolme taloa kujaa eteenpaian asuu pojat, yhteensa nelja kappaletta. Ranskalaisia, saksalaisia, italialaisia, yksi venalainen ja me kolme suomalaista vapaaehtoista.

Toisen paivan ohjelma on ollut todella mielenkiinotista. Meille on kerrottu fsl-jarjeston toiminnasta, Intian kulttuurista ja uskonnosta, hankalien tilanteiden ratkasiemisesta uja faktatietoja Intiasta. Hyodyllisinta on kuitenkin ollut kuulla intialaisten naisten ja miesten vinkkeja sopivaan kayttaytymiseen. Pukeutiminen, katsekontakti, syominen, puhuminen,  istuminen...Kaikki viestittavat intialaisille paljon enmmen kuin itse osasin kuvitellakkaan. olkapaat ja polvet pitaa olla peitetty ja vaatteiden melko loysia. Perinteinehn puku on paras. Tuolille ei saa ikina nostaa jalkoja, jalkapohajt ei sa aosoittaa ketaan ihmista, vain oikella kadella syodaan jne. Pienia asioita mutta tarkeita kun aloitamme varsinaisen projekstin ja majotaudumme isantaperheiden luokse. Huomenna alkaa ohjlema taa yhdeksalta, luvassa mm. tarkempaa tietoa projekteista, hennatatuointia ja opetusta miten opettaa Intialaisia.

Kaiken kaikkiaan, nama paivat eivat ole sujuneet ongelmitta, mutta niinkuin joku viisas sanoi: Intiassa mikaan ei toimi mutta kaikki jarjestyy. Ilman junalippujen kanssa tapahtuvia hankaluukisa emme olisi ikina paasseet bussiin, missa tutustuimme ihnaiin ihmisiin. Ilman tulvaa emme olisi tutustuneet niihin kahteen suloiseen pikkutyttoon ja jos bussi ei olisi hajonnut emme olisi kavelleet kauniissa vuoristomaisemassa tai juoneet herkullista chaita paikallisten kanssa.

Mitkaan hankaluudet eivat oikeasti ole hankaluuksia edes oleet, vain pienia sattumia jotka on ohjanneet johonkin suurempaan. Taalla on pakko ottaa vahan hitaammin. Yksinkertaisten asioiden hoitaminen, kuten liittyman oso, kestaa tunteja ja vaatii karsivallisyytta. Rauhassa vaan, yks paiva kerrallaan. Sopii minulle.

Nyt nettikahvila sulkee ja pian suljen mina silmat. Viela oinen kavely kotiin, suihku ja hyttysverkon alle odottamaan suraavaa paivaa.